Mitä näemme lapsissamme?
Minuun ovat aina kolahtaneet vanhempi-lapsi tarinat. En tiedä tarkkaa syytä siihen, koen eläneeni turvallisen ja mukavan lapsuuden, ja edelleenkin vierailen vanhempieni luona Imatralla lähes viikottain.
Maaninkavaarassa tätä ihmissuhdetta koetellaan melkoisesti. Vaikka näytelmä sisältää koomisia hetkiä, on sen taustalla traaginen tapaus, lapsen menetys, vaikka lapsi olisikin lähes parikymppinen nuori.
Näytelmän isä Martti menettää elämän hallintansa kun poika Jarkko ei palaakaan kotiin juoksukisoista Ruotsista. Tämä johtaa apatiaan, josta kuitenkin sinnikkäästi päätään nostaa ajatus että suomalainen mies ei itke. Tytär Heidi kokee velvollisuudekseen auttaa isänsä takaisin kiinni elämään.
Tunteet ovat isossa osassa Maaninkavaaran näyttelijäntyötä, ilman liioittelua vaan mahdollisimman realistisina ja vastaanotettavina.
On ollut mielenkiintoinen haaste ohjata tarinaa, jossa roolihahmoilla on aivan eri päämäärät ja tavoitteet, ja silti nuo kaksi roolihenkilöä käyvät paljon dialogia keskenään. Läheisyys ja välittäminen näkyvät ja tuntuvat yhtä jäyhiltä kuin se voisi ikävimmällään perheessä olla. Halauksia ei juuri tunneta, ja sekin vain äärimmäisellä onnen hetkellä.
Miika Nousiainen on osannut kirjoittaa tarinan hyvin. On hankalaa täysin vihata tai rakastaa kumpaakaan roolihahmoa. Molemmat ovat aitoja ja varmoja omasta toiminnastaan ja uskovat vilpittömästi hyvään lopputulokseen. Katsomosta katsojana pystyy helposti ajattelemaan, että olisin itse toiminut toisin.
Tarinassa voisi olla useampi kertoja, kuten äiti Sirkka, mutta hänkin on vuosien saatossa jämähtänyt omaan rooliinsa, pois Martin unelmien edestä. "Pojasta polvi paranee"
Kunpa osaisimme vanhempina antaa lapsillemme tilaa elää ja kokea oman päänsä ja halujen mukaan asioita, vaikkemme itse olisi sitä mahdollisuutta saaneet.
-Sami Sivonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti